Tietoja

Kategoria: Uncategorised

Lajiesittely:

Kauluskaija

Kauluskaija (Psittacula krameri) on alun perin Afrikan keskiosista ja Kaakkois-Aasiasta kotoisin oleva laji, jonka luonnonmuoto on helppo tunnistaa kokovihreästä ruumiista, punaisesta nokasta ja koirailla koko kaulan kiertävästä punamustasta kauluksesta. Utelias ja seurallinen luonne ja useat värimuunnokset ovat omiaan lisäämään lajin suosiota. Viraslajina kauluskaija tunnetaankin jo hyvin laajalti, josta johtuen lintu meinasi joutua lemmikkinä kiellettyjen lajien listalle pidemmälle leviämisen ehkäisemiseksi.

Luonne:

Kauluskaija on vilkas ja utelias lintu josta lähtee paljon ääntä. Erilaisilla äänillä, kiljahduksilla ja vihellyksillä viestiviä lintuja on jopa saatu opetettua puhumaan, mutta on kuitenkin pidettävä mielessä ettei tämä päde kaikkiin yksilöihin. Kauluskaijan seurallisuuden vuoksi harrastajan on mahdollista puuhailla paljonkin yhdessä lintunsa kanssa ja opetella erilaisia temppuja, käytännöllisemmistä häkkiin meno -pyynnöistä viihteellisempiinkin temppuihin.

Kauluskaijoilla on suuri nokka ja suuri halu käyttää sitä. Linnuille onkin hyvä tarjota mahdollisimman paljon luvallista tuhottava ja virikkeitä.

Hoito ja ravinto:

Kauluskaijan vakituisen häkin tulee olla vähintään 1,50 neliömetriä paria kohden, ja 0,30 neliötä lisää jokaista uutta lintua kohden. Laji on aktiivinen ja vaatii runsaasti lentotilaa ja -aikaa häkin ulkopuolella. Paras ratkaisu kauluskaijoille olisikin niin suuri häkki kuin vain on mahdollista ottaa ja jossa myös lentely on mahdollista.

Lajin ruokavalio koostuu laadukkaasta siemensekoituksesta ja pelleteistä, joiden lisäksi tarjotaan erilaista tuoreruokaa, kuten hedelmiä, vihanneksia ja marjoja. Kauluskaijat eivät yleensä ole kovin nirsoja ruokavalionsa suhteen joten harrastaja voi monipuolisesti kokeilla vaihtoehtoja laidasta laitaan. Siemen- ja tuoreruoan lisäksi laji tarvitsee ajoittain proteiinilisää kuten keitettyä kananmunaa tai voimaruokapateeta. Myös raikasta vettä on jatkuvasti oltava tarjolla.

Erityispiirteet:

Undulaattien jälkeen kauluskaijat ovat värimuunnoskirjoltaan laajimpia papukaijoja ja lajia onkin mahdollista löytää luonnonmuotovihreän lisäksi mm. sinisenä, keltaisena ja valkoisena värimuunnoksena. Pitkään on kuviteltu että koiraspuoliset kauluskaijat olisivat paremmin lemmikeiksi sopivia naaraisiin verrattuna, mutta näin ei tosiaankaan ole ja linnun alkuperä, poikasaika ja harrastajan toimet vaikuttavat siihen millaisen lemmikin itsellesi saat.

Tietoja

Kategoria: Uncategorised

Lajiesittely:

Munkkiaratti

Munkkiaratti (Myiopsitta monachus) on Etelä-Amerikkalainen laji, jota esiintyy luonnossa Argentiinassa, Boliviassa ja Brasiliassa. Sen vartalo on kirkas, limettinen vihreä, ja pitkät lentosulat ovat tummansiniset. Otsan ja poskien seutu on vaaleahko harmaa. Harmaus jatkuu rintakehälle tummempana, ja sulkien reunat muuttuvat vaaleammiksi muodostaen suomumaista raidoitusta. Kummatkin sukupuolet näyttävät samalta. Munkkiaratti elää noin 25-30-vuotiaaksi. Se kuuluu CITES-II -luokkaan, eli tarvitsee alkuperätodistuksen.

Luonne:

Munkkiaratti on hauska lemmikki, jonka älykkyys tarjoaa haasteita virikkeellistämiseen. Se on luonteeltaan ovela, pippurinen ja ajoittain jopa ilkikurinen. Laji on taitava käyttämään nokkaansa ja näppärä käsittelemään erilaisia helposti näperrettäviä virikkeitä, kuten korsia ja nauhoja. Munkkiaratti saattaa oppia esimerkiksi nostamaan salpalukon.

Muiden lajien kanssa toimeentuleminen on yksilöllistä, mutta pesimävietti voi laukaista vähemmän temperamenttisessakin yksilössä aggressiivisuutta. Vaikka arki monilajisessa taloudessa toimisikin ajoittain, kannattaa aina varautua siihen, että lajit saattaa joutua erottamaan.

Hoito ja ravinto:

Munkkiaratin vakituisen häkin tulee olla vähintään 0,85 neliömetriä paria kohden, ja 0,10 neliötä lisää jokaista uutta lintua kohden.

Laji on tuoreruokailija. Sen ravintoon kuuluvat vihannekset ja juurekset sekä jonkin verran hedelmät. Koska laji on keskimääräistä herkempi kohonneelle verenpaineelle ja rasvamaksalle, kuivamuonan tulee aina olla hyvälaatuista ja vähärasvaista. Siemensekoitusta voi tarjota muutaman kerran viikossa.

Erityispiirteet:

Munkkiaratti on tunnettu tavastaan rakentaa luonnossa valtavia pesäkommuuneja tikuista, risuista ja korsista.

Munkkiaratti on papukaijamaailman selviytyjä, joka kestää monenlaisia olosuhteita. Sitä on istutettu maailmalla muun muassa Espanjaan, minkä lisäksi karanneet lemmikit ovat muodostaneet populaatioita aina riesaksi asti. Joissakin Yhdysvaltojen osavaltioissa munkkiaratti on vieraslajiuhan vuoksi jopa kielletty pitää lemmikkinä.

Lue lisää:

Munkkiaratit.net

Tietoja

Kategoria: Uncategorised

Lajiesittely:

Seeprapeippo

Seeprapeipot (Taeniopygia guttata) ovat yleisin keski-Australialainen loistopeippolaji ja ne levittäytyvätkin tehokkaasti koko mantereen laajuudelta vältellen ainoastaan etelän kylmänkosteaa ilmanalaa sekä aivan pohjoisimpia trooppisia alueita. Seeprapeippoja tavataan myös kotoperäisenä Indonesiassa sekä Itä-Timorissa. Kooltaan linnut ovat n.12cm pitkiä ja elinikä 6-10 vuotta. Vanhimman tunnetun seeprapeipon tiedetään eläneen aina 14.5 ikävuoteen asti.

Luonne:

Seuralliset ja touhukkaat seeprapeipot tarjoavat harrastajalle alati mielenkiintoista seurailtavaa. Sosiaalisen luontonsa puolesta tulisi niillä aina olla lajitovereita ympärillään sillä luonnossakin nämä pienet siivekkäät elelevät osana suurempaa parvea. Seeprapeipot eivät varsinaisesti ole käsiteltäviä lintuja pienen kokonsa ja nopealiikkeisyytensä puolesta, mutta suloinen ulkomuoto yhdistettynä puuhakkaan olemukseen ja jännittäviin sirkutuksiin on tuonut seeprapeipoille paikan suosituimpien lemmikkilintujen joukossa.

Hoito ja ravinto:

Seeprapeipon vakiasumuksen pohjapinta-alan tulisi olla vähintään 0,31 neliömetriä ja 0,03 neliötä lisää per lintu. Lintuja ei tulisi koskaan pitää yksin, mutta useampi koiras samassa häkissä on kahnausaltis yhdistelmä. Suotavaa onkin hankkia yksi koiras ja yksi tai useampi naaras.

Lajin ruokavalio koostuu pääosin erilaisista siemenistä sekä tuoreista kasviksista. Monipuolisen siemensekoituksen tulisi olla linnuilla aina saatavilla ja päivittäin tulisi tarjoilla tuoreita vihanneksia ja kasviksia perusruoan lisänä. Ruoansulatushiekkaa tulisi olla myös aina näiden pienten suoranokkien ulottuvilla, sillä niillä ei ole koukkunokkaisten tovereidensa tavoin mahdollisuutta jauhaa ruokaansa nokallansa, vaan käyttävät hiekkaa apuna syöden sitä hienontaakseen ateriansa mahassansa.

Siemen- ja tuoreruoan lisäksi laji tarvitsee ajoittain hieman rikastusta ruokavalioonsa esim. erilaisten voimaruokien muodossa. Ravinnerikkaita ruokia tulisi tarjoilla eritoten sulkasatojen tai pesinnän yhteydessä.

Erityispiirteet:

Persoonallinen, koomisen tööttäävä ääni, jonka ansiosta lajia kutsutaankin leikkimielisesti harrastajien kesken “Töötiksi”.

Tietoja

Kategoria: Uncategorised

Lajiesittely:

Undulaatti

Undulaatti (Melopsittacus undulatus) on australialainen laji, jonka luonnontyyppi on helppo tunnistaa vihreästä vartalosta, keltaisista kasvoista, mustasta, pitsimäisestä selkäkuviosta, pään raidoituksesta ja pitkästä pyrstöstä. Aktiivinen luonne ja kohtalaisen helposti toteutettavissa oleva ruokavalio tekevät lajista aloittelijaystävällisen, ja värimuotojen kirjo puolestaan on luonut laajan kasvatuskulttuurin. Undulaatti onkin yksi maailman suosituimpia lemmikkilintulajeja.

Luonne:

Undulaatti on seurallinen ja aktiivinen pieni lintu. Sen liikekieli on vikkelää, mutta päivärytmiin mahtuu myös rauhallisempia hetkiä. Undulaatti on hyvin voimakkaasti parvilintu ja sen luonne tuleekin kunnolla esiin vain lajitovereiden seurassa. Undulaatteja olisikin hyvä olla aina parillinen määrä, vähintään neljä lintua.

Laji on yleisesti melko sopuisa, mutta voi käyttäytyä aggressiivisesti uhattuna, pesäänsä puolustaessaan tai jos resursseista, kuten ruoasta tai tilasta, on pulaa.

Hoito ja ravinto:

Undulaatin vakituisen häkin tulee olla vähintään 0,31 neliömetriä paria kohden, ja 0,04 neliötä lisää jokaista uutta lintua kohden, mutta juuri ja juuri vähittäiskoon täyttävässä häkissä lintujen välillä tulee herkästi kinaa tilasta. Laji on aktiivinen ja vaatii myös runsaasti lentoaikaa häkin ulkopuolella. Paras ratkaisu undulaatille olisikin niin suuri häkki, että pyrähtely tai lentely olisi mahdollista jatkuvasti.

Lajin ruokavalio koostuu laadukkaasta siemensekoituksesta, jonka ohessa tarjotaan erilaista tuoreruokaa, kuten vihanneksia ja kasviksia, ituja ja ruohoja. Erityisesti tummat lehtevät kasvikset ovat terveellistä ja yleensä hyvin maistuvaa ravintoa! Myös hedelmiä voi tarjota rajoitetusti, ja niiden kohdalla undulaatit tuntuvat suosivan mietoja, rapeita vaihtoehtoja kuten omenaa. Siemen- ja tuoreruoan lisäksi laji tarvitsee ajoittain proteiinilisää kuten keitettyä kananmunaa tai voimaruokapateesta löytyvää gammarusta, katkarapuja ja jauhomatoja.

Erityispiirteet:

Undulaatti lisääntyy ja kesyyntyy verrattain helposti. Eläinkauppoihin tukuista tulevat linnut saattavat olla samasta poikueesta: jos ei ole varma erisukuisuudesta, ei samasta paikasta ostetun naaraan ja koiraan saa antaa pesiä. Vähimmäisikä pesitykselle on 1,5 vuotta. Pesivä pari on hyvin tärkeää pitää erillään muusta parvesta, sillä etenkin naaraat puolustavat pesäänsä jopa kohtalokkain seurauksin toisiltaan.

Undulaatti on taipuvainen nirsouteen; nuoren linnun ruokavalion monipuolisuuden laiminlyönti johtaa helposti tuoreravinnon karsastamiseen. Lisäksi undulaatit ovat herkkiä ylipainolle ja rasvakasvaimille, minkä vuoksi monipuoliseen ruokavalioon totuttelu olisi kuitenkin ensiarvoisen tärkeää.

Undulaatin purputtava sirkutus ei ole kovaäänistä, mutta sen sijaan se on liki jatkuvaa. Vaikka ääni ei siis volyymitasoltaan ole lujimmasta päästä, ei laji sovellu paljon hiljaisia hetkiä kaipaavalle omistajalle.

Koska lajin antama palaute ihmisen virheistä on mietoa, näkyvät niin hoito- kuin koulutusvirheidenkin tulokset monesti vähän viiveellä. Siksi maine “helppona” lajina ei saa johtaa hutiloimiseen tai linnun aliarvioimiseen.

Lue lisää:

Undulaatit.net

Tietoja

Kategoria: Uncategorised

Lajiesittely:

Valkovatsa-aratit

Valkovatsa-aratit (Pionites) eli caiquet ovat oma sukunsa, joka jakautuu valkokovatsa-aratteihin (Pionites leucogaster) ja mustalakkiaratteihin (Pionites melanocephalus). Etelä-Amerikasta kotoisin olevat, noin 35-40 vuotta elävät caiquet ovat hulppeita temppuilijoita, joiden elekieli, painimalla leikkiminen ja kahdella jalalla hyppiminen on tehnyt niistä YouTube-hitin. Lajin taipumus hormonaaliseen aggressiivisuuteen sekä jatkuva hyperaktiivisuus kuitenkin tekevät siitä haastavan lemmikin, eikä valkovatsa-arattia voi suositella ensimmäiseksi linnuksi.

Luonne:

Caiquet ovat erittäin aktiivisia lintuja, joiden mielenkiinto samaan asiaan kestää muutaman minuutin, ennen kuin ne kaipaavatkin jo seuraavan virikkeen. Ne ovat todella leikkisiä ja hyvin fyysisiä lintuja, mutta sallivat paijailun vain omilla ehdoillaan. Lintuseurasta huolimatta kesy caique haluaa yleensä myös ihmisen olevan osana touhuja, mikä tarkoittaa, että vapaanaoloaikoina omistaja ei voi kääntää selkäänsä linnulle kovin pitkäksi aikaa.

Lajin suurin miinuspuoli on niiden taipumus ylikiihtymiseen ja täten hormonaaliseen aggressiivisuuteen. Caiqueille on tyypillistä olla territoriaalisia ruokansa ja lelujensa suhteen, ja etenkin keväisin muutokset valossa korostavat kuumaa temperamenttia. Käsiruokituilla, eli ihmisen aikuisiksi kasvattamilla linnuilla ongelmakäytöstä esiintyy huomattavasti enemmän kuin emojen kasvattamilla yksilöillä.

Hoito ja ravinto:

Caiquen häkin pinta-alan minimivaatimus on 0,75 neliömetriä yhdelle linnulle. Laji käyttää poikkeuksellisen hyvin koko häkin tilaa hyväkseen lattiasta kattoon. Valkovatsa-aratit leikkivät painien, hyppien, kehoaan hieroen ja luontaisesti temppuillen. Niiden häkin sisustuksessa tyypillistä onkin käyttää erilaisia roikkuvia telttoja, tasoja, pehmoleluja ja muita toisille lajeille epätyypillisempiä leluja. Jatkuvan venkuloinnin vuoksi narut tulee jättää sisustuksesta pois: ikävä kyllä yksi stereotyyppisimmistä tavoista caiquelle menehtyä on kuristua omiin virikkeisiinsä. Leluja tulee vaihtaa usein, ja caiqueharrastajalla uppoaakin rahaa nopea-aineenvaihduntaisen lajin kuluttaman, yllättävän korkean ruokamäärän lisäksi myös alati vaihtuvaan (ja tuhoutuvaan) leluvarastoon.

Caiquet ovat ensisijaisesti tuoreruokailijoita, joille voi tarjota myös pellettejä ja siemeniä. Tuoreruoaksi sopivat erilaiset vihannekset ja hedelmät, mutta erityisen sokeripitoisia hedelmiä kannattaa välttää tarjoamasta liikaa: liiallinen sokeri ylikiihdyttää valkovatsa-arattia herkemmin.

Erityispiirteet:

Caiquet eivät ole hyviä matkijoita. Lisäksi niiden puheääni on melko epäselkeä, metallisen piskuttava ja hento. Sen sijaan ne oppivat todella helposti asiayhteyksiä, syy-seurauksia ja näin ollen temppuja. Tämä tarkoittaa luonnollisesti myös ei-toivotun käytöksen oppimista hyvin helposti.

Caiqueilla on todella vahvat jalat. On tyypilistä nähdä linnun roikkuvan yhden varpaan kynnellä pää alaspäin, samalla kun se syö toisella jalalla herkkupalaa. Vahvoja jalkoja käytetään myös tasajalkaa hyppimiseen ja leikkiessä painimiseen.

Tyypillisimmät lajit Suomessa

Aiemmin valkovatsa-aratit jaoteltiin valkovatsa-arattiin, mustalakkiarattiin sekä näiden alalajeihin. Nyttemmin alalajit on nostettu joissain lähteissä omiksi lajeikseen. Niille ei ole vielä suoraa, virallista käännöstä, joten artikkeli käyttää tieteellisiä nimiä.

Lue lisää:

Caique.fi