Sijoitusringin onnistumistarinoita

Meksikonaratti Viivi

Viivi, 12-vuotias meksikonarattinaaras, tuli elämääni Kaijulin sijoitusringin kautta alkutalvesta 2009. Viivi on ensimmäinen lintuni, ja jos suoraan sanon, sekä paras että huonoin mahdollinen ensilintu. Paras siinä mielessä, että Viivi on todella pitkämielinen, helposti käsiteltävä, rohkea, reipas ja hyväluontoinen lemmikki, loistava opettaja joka kyllä kertoo olenko toiminut oikein vai väärin. Huono siinä mielessä, että eihän sillä mokomalla ole yhtään huonoja tapoja! Viivi ei huuda korvia lukkoon, hajoita paikkoja, roiku kiinni, pure tai ylipäätään tee mitään pahoja. Sain siis heti alkuun aivan liian auvoisen kuvan siitä mitä elämä voisi olla amatsonin kanssa. Onneksi toinen, nuorempi lintuni korjasi nopeasti nämä epäkohdat osoittamalla miten paljon ääntä linnusta voi lähteä ja miten nopeasti asioita voi tuhota...

Viivi on alkujaan kotoisin Iso-Britanniasta, jossa se eli aviaariossa puolisonsa kanssa parvessa. Viivi ja Wagner lähtivät kohti Suomea, mutta vain Viivi selvisi matkan rasituksista hengissä. Pienen mutkan kautta Viiville löytyi uusi puoliso, nuori käsinruokittu koiras jonka kanssa yhteiselo ei ollut lopulta kovin ruusuista; käsinruokittu puoliso ei ollut turvallista seuraa Viiville, joten yhden poikueen jälkeen pari oli pakko erottaa.

Viivi lähti Kaijulin sijoitusrinkivastaavan luokse uuden kodin löytymistä odottelemaan. Reippaana ja soopeutuvaisena Viivi viihtyi kahden aran ja muiden lintujen kanssa parvessa, mutta luonteelleen tyypillisesti pysytteli sivussa kovimmasta tohinasta. Viivi nauttii kovasti ihmisen rapsutteluista, ja "sijaisemo" Bia saikin päivittäin kihnutella pienen hellyydenkipeän otuksen niskaa pitkät pätkät - tapa jota meilläkin vaalitaan Viivin vaatimuksesta ja minun ilokseni.

Syksyllä 2009 Viivi lähti uuteen kotiin koeajalle, mutta allergian puhkeaminen romutti suunnitelmat ja uuden kodin etsiminen jatkui. Kävin katsomassa Viiviä itsenäisyyspäivän aattona, eikä päätöstä tarvinnut miettiä pitkään. Seuraavana päivänä Viivi muutti luokseni Naantaliin.

Kuten jo aiemmin mainitsin, Viivi on lähestulkoon täysin ongelmaton lintu, joten yhteiselo lähti sujuvasti käyntiin. Viivin tausta oli Kaijulilla melko hyvin tiedossa, tukea löytyi aina kun sitä tarvitsin ja Viivin tuntevien ihmisten avulla myös pienet terveydelliset ongelmat (nuha, jonka hoitoon sain mm. sijoitusrinkivastaavalta että puheenjohtajalta hyvät neuvot) selätettiin heti alkuunsa. Minua ei siis jätetty yksin, vaan tuki oli saumatonta ja jatkuu edelleen.

Myös Viivin poikanen, Samba, oli minulla jonkin aikaa koeajalla sijoitusringin kautta. Linnut eivät tulleet keskenään toimeen, joten Samba jatkoi matkaansa uuteen kotiin jossa se nyt elelee onnellista, aktiivista ja hyvää elämää perheen ainoana lintuna. Joskus paras teko linnun hyväksi on siitä luopuminen. Kaijulin sijoitusrinki on olemassa niitä tilanteita varten.

Teksti: Monica Almenoksa, kuva: Jarmo Tuutti

Kalle ostettiin aikoinaan (luultavasti 2003 tienoilla) eräästä pienen kaupungin eläinkaupasta. Uutta omistajaa ei kuitenkaan koskaan neuvottu tällaisen linnun pitämisessä ja mukaankin myytiin hädin tuskin undulaatille riittävä häkki, joka oli lattian tasolla. Ruokavaliona oli pääosin maapähkinät, eikä linnulla ollut juurikaan leluja tai muita virikkeitä.

Omistaja yritti myydä Kallea aikoinaan myyntipalstan kautta, mutta ei siinä onnistunut. Jälkeenpäin ajateltuna tämä oli luultavasti hyvä asia, sillä satunnainen ostaja ei olisi välttämättä ymmärtänyt, mihin olisi ryhtynyt. Tämä olisi pahimmillaan johtanut kodista toiseen kulkevaan kiertolintuun, kun edellinen koti kyllästyy yrittämään kesyttää lintua.

Kun kävin hakemassa lintua, se pelkäsi ihmistä kuollakseen: lähestyessäni häkkiä parin metrin päähän se hyppäsi häkin takaseinään ja alkoi huutamaan kovaa. Kalle kuitenkin saatiin uuteen kotiin, jossa se sai hiljalleen tottua ihmisiin ja kodista löytyneisiin kahteen neitokakaduun. Se oppi myös yllättävän nopeasti syömään tuoreruokaa ja alkoi tutustua myös uusiin leluihin.

Väliaikaiskodista tuli Kallen pysyvä koti. Hyvien ja huonojen aikojen jälkeen tilanne on tasautunut. Kalle elää nykyisin toisen kultaposkiamatsonin kanssa ilman, että joutuu jatkuvasti stressaamaan ja pelkäämään erilaisia asioita. Nykyisin Kalle myös hakeutuu luokseni, jos olen puuhailemassa jotain toisen amatsonini kanssa. Lisäksi saan Kallen astumaan kädelleni. Menneisyyden möröt näkyvät vielä selvästi joissain tilanteissa: jos itse yritän lähestyä Kallea, siitä tulee selvästi varautuneempi.

Teksti ja kuva: Jarmo Tuutti